purr

7.2.2012

Prinsessa piti kissaa sylissään ja silitti. "Sellainen, hyvin harvinainen... Kysymysmerkkikissa!"

 Prinsessa sanoi ja muotoili kissan hännästä kysymysmerkin.

aukko

olen keksinyt sille ilmestymisvuodenkin, 2009. mutta ei se tietenkään yhtäkkiä tapahtunut, revennyt seuraavana aamuna ilotulitusten jälkeen, se tuli hitaasti, suureni ja syveni ja lihoi

niin että lopulta en enää juossut pellon poikki, ei ollut enää leikkejä, ujoa tykkäämistä

jälkeenpäin ajattelin kuolleeni silloin. kyllä kai silloin jotain kuolikin, sosiaalinen elämäni ehkäpä

ja se piti tietysti korvata jollain muulla. kirjoilla. musiikilla. kuvitelmilla; makasin usein selälläni ja suljin silmät ja tarinoin. rakkaudesta. pakenemisesta. kuolemisesta. jossain vaiheessa aloin itsekin olla siellä, vähän parempana, vähän helpompana. lopulta kuolleena, kauniissa leijuvassa hiljaisuudessa veden alla

ja elokuvilla ja sarjoilla, yön maagisin hetki oli tuijottaa ruutua hiljaisessa talossa. ja kun yksi sarja loppui, hetken tyhjän jälkeen aloitin uuden. rakastuin fiktiivisiin hahmoihin, ne piti pinnallista hilpeyttä yllä, ne peitti oikean maailman inhottavat ihmiset

kun keväällä aloin herätä, odotin että nyt kaikki ongelmat katoaa tämän kaiken parantavan ruokavalion myötä. sitten mä tajusin että tässä taas oon, yksin kesässä. ei ihminen elä pelkällä ruoalla

syy miks en halua kirjoittaa tästä - tai haluan mutten halua, on se etten myönnä itsellenikään että oon yksin. pelkään ihmisiä joilla on sosiaalinen elämä, koska ne on minua parempia. niillä on kavereita. mä taas oon se paska luuseri, se joka ei saa kavereita. ja toiseksi en usko että kukaan voi mitenkään auttaa, sääliä vain eikä se ole ollenkaan tarpeellista

miten tämän nyt lopettais sievästi?

suoltaa

 niin paljon helpompi suoltaa vanhoja kuvia kuin sitä rehellistä tekstiä

hymytyttämisestä

hymytyttäminen on tosi kivaa. niin kuin sellainen kun helsingin lähijunassa hymyilin eräälle papalle ohimennen ja se kumartui ja kuiskasi kiitos hymystä

tai mitä yksi päivä tapahtui, kun olin markkinoilla harmitellen ettei siellä ole enää kuin menneisyyden tuoksut ja silloin kaksi ihanaa tyttöä tuli siihen, kysyi saanko ottaa kuvan ko sie oot niin kaunis?  olin aika hölmistynyt tai jotakin, pihalla. mutta lähdin sitten kuvan jälkeen kävelemään pois ja sitten vasta ajattelin että hetkinen mitäs tuo oli

hymytyttämistähän se. voisin harrastaa itsekin tuota edellä mainittua, sitten joskus kun on kamera ja uskallettava ilma ja uskaltava tuuli

koivu

oon yrittänyt tätä jo sata kertaa. lopuksi vedän sanat takaisin ja hiljenen. ei tästä tuu mitään.

eilen peikko putosi ikkunalaudalta. oon ollut ylhäisessä yksinäisyydessäni jo kauan. siitä on aikaa kun se istui sohvallani, jossain vaiheessa se sai häädön ikkunan taakse. kunnes työnsin sen alas. ehkä se oli hätiköityä. mutta kun sen sanat toi mulle niin paskan olon että toimin sen kummempia miettimättä. ei millään pahalla, peikko, mutta mulla on kai aika korkeat vaatimukset.

odotan täällä korkealla linnassani, että joku tulee ja koputtaa. kyllä minä mielelläni avaisin.

mä voin heitellä lentolehtisiä tuulen mukaan tai pullopostia putkistoa pitkin mutta niin. vaikka kuinka oliskin hienoa olla kaikkea ja kaikkia rakastava avoin vesiputous niin en ole. mä tarvin verhoja sanojen eteen.

ja tosiaan olisin tietysti voinut jättää tämän tekemättä ja melkein jätinkin, mutta kun näin tuossa yksi yö unta. sen teeman oon nähnyt aiemminkin: joku pelottava tulee kohti ja mie pakenen paniikissa. kerran se oli musta mörkö nimeltään Tammi - potkut eivät tehonneet mutta kai suljin oven sen edestä, ja tällä kertaa joku mies, se huuteli miten mun olemassaolo loukkaa sitä.

ja siinä vaikeroidessani ajattelin yhtäkkiä kirkkaasti että mä nyt näen tätä koska mun pitää kohdata asiat, lopettaa pakeneminen ja pois katsominen. hereillä ollessa vähätteleminen tuli tietysti kuvaan mutta on mulla kuitenkin sen verran kunnioitusta unia kohtaan tai jotain niiden takana, että yritän jotakin tehdä.