olen keksinyt sille ilmestymisvuodenkin, 2009. mutta ei se tietenkään yhtäkkiä tapahtunut, revennyt seuraavana aamuna ilotulitusten jälkeen, se tuli hitaasti, suureni ja syveni ja lihoi
niin että lopulta en enää juossut pellon poikki, ei ollut enää leikkejä, ujoa tykkäämistä
jälkeenpäin ajattelin kuolleeni silloin. kyllä kai silloin jotain kuolikin, sosiaalinen elämäni ehkäpä
ja se piti tietysti korvata jollain muulla. kirjoilla. musiikilla. kuvitelmilla; makasin usein selälläni ja suljin silmät ja tarinoin. rakkaudesta. pakenemisesta. kuolemisesta. jossain vaiheessa aloin itsekin olla siellä, vähän parempana, vähän helpompana. lopulta kuolleena, kauniissa leijuvassa hiljaisuudessa veden alla
ja elokuvilla ja sarjoilla, yön maagisin hetki oli tuijottaa ruutua hiljaisessa talossa. ja kun yksi sarja loppui, hetken tyhjän jälkeen aloitin uuden. rakastuin fiktiivisiin hahmoihin, ne piti pinnallista hilpeyttä yllä, ne peitti oikean maailman inhottavat ihmiset
kun keväällä aloin herätä, odotin että nyt kaikki ongelmat katoaa tämän kaiken parantavan ruokavalion myötä. sitten mä tajusin että tässä taas oon, yksin kesässä. ei ihminen elä pelkällä ruoalla
syy miks en halua kirjoittaa tästä - tai haluan mutten halua, on se etten myönnä itsellenikään että oon yksin. pelkään ihmisiä joilla on sosiaalinen elämä, koska ne on minua parempia. niillä on kavereita. mä taas oon se paska luuseri, se joka ei saa kavereita. ja toiseksi en usko että kukaan voi mitenkään auttaa, sääliä vain eikä se ole ollenkaan tarpeellista
miten tämän nyt lopettais sievästi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
olet kaunis