koivu

oon yrittänyt tätä jo sata kertaa. lopuksi vedän sanat takaisin ja hiljenen. ei tästä tuu mitään.

eilen peikko putosi ikkunalaudalta. oon ollut ylhäisessä yksinäisyydessäni jo kauan. siitä on aikaa kun se istui sohvallani, jossain vaiheessa se sai häädön ikkunan taakse. kunnes työnsin sen alas. ehkä se oli hätiköityä. mutta kun sen sanat toi mulle niin paskan olon että toimin sen kummempia miettimättä. ei millään pahalla, peikko, mutta mulla on kai aika korkeat vaatimukset.

odotan täällä korkealla linnassani, että joku tulee ja koputtaa. kyllä minä mielelläni avaisin.

mä voin heitellä lentolehtisiä tuulen mukaan tai pullopostia putkistoa pitkin mutta niin. vaikka kuinka oliskin hienoa olla kaikkea ja kaikkia rakastava avoin vesiputous niin en ole. mä tarvin verhoja sanojen eteen.

ja tosiaan olisin tietysti voinut jättää tämän tekemättä ja melkein jätinkin, mutta kun näin tuossa yksi yö unta. sen teeman oon nähnyt aiemminkin: joku pelottava tulee kohti ja mie pakenen paniikissa. kerran se oli musta mörkö nimeltään Tammi - potkut eivät tehonneet mutta kai suljin oven sen edestä, ja tällä kertaa joku mies, se huuteli miten mun olemassaolo loukkaa sitä.

ja siinä vaikeroidessani ajattelin yhtäkkiä kirkkaasti että mä nyt näen tätä koska mun pitää kohdata asiat, lopettaa pakeneminen ja pois katsominen. hereillä ollessa vähätteleminen tuli tietysti kuvaan mutta on mulla kuitenkin sen verran kunnioitusta unia kohtaan tai jotain niiden takana, että yritän jotakin tehdä.