kukkia ohikulkijoille

unohdan aina millaista se on, kihisevä jännitys, pelko.
 mutta nyt tiedän ja yritän tosissaan uskoa ettei mitään pelättävää ole, kaikki järjestyy, ei hätää

kulkijoita

hetken susien talossa on elämää, neljä kulkijaa on matkalla meren ympäri
unettomuudessa toivoin että se kestäisi hetken kauemmin mutta kohta ne on jo kaukana, olemattomissa, vain päässä enää heiluu sanotut sanat

kuitenkin minuun tarttui pisara hulluutta tai epätodellisuutta tai innostusta, jos se kestää, askeleet voisivat viedä jonnekin

ja kai kerroit yhden asian ennen kuin lähdit, ei saa jäädä paikalleen istumaan ja itkemään, pitää syöksyä, loikata, lentää tuntemattomaan, koska vaikka se tuo mukanaan sydämen tykytystä ja ahdasta, se ei haittaa

koivuholvikaaret

tiedän että kevät on tulossa sillä aurinko on niin kirkas ja kummallisesti yhtäkkiä se istuu taivaankannella pidempään kuin aiemmin, aamuisin taivas on sinistä tai laventelia, askelista kuulee loskan ja asvaltin, ja se ääni kun vesipisarat tipahtelevat lumeen tiedäthän -

sisko houkuttelee lähtemään jo ennen koulun loppua etelään, se sopii sille paremmin, ehkä sitten, vaikka sen seurassa olenkin aina joku muu, jäykkä hymy kasvoilla kykenemätön nauramaan luonnollisesti. en tiedä mistä se johtuu, sitä tapahtuu joidenkin muidenkin kanssa vaikkei pitäisi

luistelevat

istun sen tuolille (ja nyt mietin kuka muu siinä on istunut ja mitä kertonut) maalaan päämäärättömästi väreillä paperille samalla kun sanat luistelevat ulos suustani. se on hiljaisempi kuin aiemmat, ei vielä minkään näköinen, mitäänsanomaton. minusta tuntuu että olen väärässä paikassa, että minulla ei ole oikeutta istua siinä tuolilla maalaamassa päämäärättömästi, ei tarpeeksi rumia muistoja tai säröjä

mutta odotan silti mielenkiinnolla minne se vie

virtahepo ja kauris

kylmä virtahepo istuu ruokapöydässä, se sanoo: tuo nyt ei ollut kovin kivasti tehty

se hönkii kylmää ja kauris sulautuu minuun ja kuiskii: juokse juokse juokse

ruostekorvat

joskus on hyvä maata lumisella tiellä pimeässä hiljaisuudessa kun ei ole kylmä

-

tapasin villitsijän. luulin että se oli taas yksi huolen vääristämä tantta, mutta ei. se toi hymyn vaikka aiemmin olin näkymätön sen karnevaaliriennan seassa. se kutsui minut erääseen tyttöryhmään. saa nähdä mitä se tuo tullessaan

-

ja kun avataan suu, esille purskahtaa sammaleen haju. ja taas palaan siihen ajatukseen, pöydälle jää vain lappu ja talo jää taakse

ja suljen silmät

päivällä aurinko oli hetken kaunis ja sitten kadonnut mutta sen hetken tuntui kesältä tai keväältä tai joltakin kivalta

ja aamulla tuuli hurjasti ja tulit mieleeni, koska sanoit "and it was thought by the elves that the wind takes the water to carry it away if the fire gets too dominant" vaikkei se niin mennytkään. ja minua harmittaa ettei tuhkia heitetty meren rannalta tuulen mukaan, niin sen piti mennä eikä minnekään maan alle mätänemään. vaikka mitä väliä sillä on kun olet jo jatkanut matkaa

ja ne kuvat jotka ripustin kun istuit lattiallani ja naurahtelit, revin pois seiniltä lintujen tieltä koska unissa talot ovat ihmisiä

koska linnut hymyilevät öisin

oon istunut psykan tunneilla ja oivallellut ja päättänyt että haluan eheytyä, en vain tiedä miten

hymytyttää kun marron antaa radion soida sen sijaan että vaihtaa heti kanavaa kun jotakin popin tapaista valuu sieltä ilmoille

olin jo alkanut hautoa että lähden ranskaan vaikka salaa, ettei tarvitse kuulla yhtäkään "ei käy, liian vaarallista". näin yksi yö unta että talonväki lähti jonnekin, niin että tuli mun tilaisuus kadota. mutten sitten ehtinyt mihinkään kun ne tulikin takaisin. ja mietin oliko se salailu niin hyvä idea sittenkään
ja sitten siskokin tuki että ei salailua, vaan vakuutetaan ne yhdessä

vihreän karhun violetit varpaat

näen usein unta että lentelen, leijun ilmassa joko itsekseni tai jonkun välineen avulla. tai sitten olen jossain kauppakeskuksen tapaisessa, kuten tuossa päiväunilla. kiinnostais kauheasti mitä varten.

mehuttomuus tuo surun taloon, ja pelkästään mehustaminen heittää sen ulos. tai sitten vain kuvittelen. ehkä olin vaan väsynyt huonosti nukutuista öistä

törmäsin ruokalassa pariin kippiin, istuin vahingossa viereen kun en huomannut. se oli vähän pelottavaa. vaihdetut vuorosanat oli "hei sinua ei oo näkyny ooks ollu lukiolla" ja "heihei". ja muuten katsottiin lävitse. 

oon tosiaan toivoton porukassa, siis vielä toivottomampi kuin kahden kesken. useimmiten keskustelunaiheet heiluu jossain mun ulottumattomissa, - joko mulla ei ole sanottavaa asiasta tai sitten se ei kiinnosta minua, enkä ikinä koskaan milloinkaan voisi itse heittää keskustelunaihetta. ja vaikka sanoisin jotain niin se hukkuu. 

olinki vähän pettynyt tai arvattavaa kai se oli ja totuin siihen samantien, kun siskot sanoi että joo siellä on ihan parasta väkeä ja saa kavereita ja kaikkea, eikä se pidä mun kohdalla paikkaansa sitten ollenkaan. en tiiä mikä kuva muilla sitten on, että oon kylmä vai ujo vai epäkiinnostava vai ruma vai kaikkea tuota, joka tapauksessa jätän ensimmäisen askeleen aina muille koska tunnen että olen alempana. tai sitten muutkaan ei osaa tehdä ensimmäistä askelta.