risgrynsgröt

 muutin jälleen asuntolaan! jotenkin etäisesti tulee edellinen kevät mieleen mutta kuitenkin se on niin kaukana poissa ettei se oikeasti pysty koskettamaan

siellä pitäisi asua kaksi muutakin mutta toinen ei asu oikeasti eikä toistakaan ole toistaiseksi näkynyt, mutta ei se mitään

virtahepo kysyi miksi mie sinne haluan, se tuntui mököttövän vaikka olikin yhtä kivinen hiljaa kuin yleensäkin, en vastannut rehellisesti

lähden taas ensi viikolla liftaten etelään, haluan seikkailla Tampereella mutten tiedä miten se onnistuis

vähän jännitän jo lähtöä vaikka en itse liftaamista pelkääkään. pelkään kai vain alkua kun pitää päästä kaupungista ulos

masennuin niin tavattomasti blogini kuvattomuudesta että päätin oikaista asian, vaikka sitten räsyisillä puhelinkuvilla (eli ruokaa, ikkunamaisemia ja minua)

oletko tuulessa

luin oranssin kirjan surusta, se sanoi miten olisi pitänyt reagoida eli miten en reagoinut, lukuunottamatta alun epäuskoa jossa kai edelleen elän. oikeastaan minusta tuntuu etten tiedä yhtään mitä ajattelen syvemmistä asioista, olen sisällä niin hiljaa etten kuule

ja se kirja kasvoi epäuskosta hyväksymiseen, se sanoi älä itke menetettyjä päiviä vaan rakasta sitä mitä oli. enkä ihan osaa ajatella niin, kaikki mitä ei tehty kaikki mitä olisi voinut ja että korjaisi väärät sanat oikeiksi

muistan kun se sanoi: mä haluan olla yhtä tunteeton ku sä. se oli liittynyt mukaan mun karkumatkaan koska sen perhe oli uskollisesti ollut inhottava, istuttiin turkulaisessa pizzeriassa yö koska ei ollut kattoa, se tunsi jo pysäyttävää sääliä ja lähti aamujunalla takaisin ja jätti minut autiolle kadulle. se ei ollut tunteeton kuten minä, se ei oikeasti pystynyt lähtemään

paitsi sitten myöhemmin. en tiedä mitä siellä tapahtui mutta melkein nauran niille

onneksi apeus ja väkivalta ei enää syö minua vaikkei tunteita olekaan edelleenkään, se ei ollut kaunista

ehkä joskus on

parapluies

eniten se on virtahepo joka tekee sen surun

harhailen koko päivän. löydän taas ranskalaisten elokuvien turvan

valo on tulossa

poissa ollessani aurinko päätti alkaa nousta aiemmin, jo bussissa aamulla se hipaisee penkkien selkiä

kirjoitin englannin esseeseen päästä reväistyn luonnon uudelleensyntymää juhlistavan karnevaalin ja huomasin että sellainen festivaali on oikeasti olemassa, kevätpäiväntasauksena. sitä kutsutaan nimellä Nowruz, uusi valo. oon aina ollut jostain syystä innostunut tasauksista ja seisauksista joten se kiehtoo mua siksikin erityisen paljon. haluan juhlistaa sitä jotenkin! vaikka edes istuttamalla kasveja

kuljin

lähdin reppu täynnä appelsiineja, liftasin Helsinkiin ja takaisin kielloista välittämättä. tapasin tavallisia ihmisiä ja hassuja ihmisiä ja ystävällisiä ihmisiä. tunsin jonkinlaista vapautta seistessäni yksin valtatien vierellä

ja nyt tiedän ainakin että liftaaminen Ranskaan on ihan mahdollista todellista

kävelin kaupungin kiveyksiä ja tein ratikka-ajelun ja söin mahan kipeäksi viikunoista, nukuin pikkuruisessa kämpässä, tapasin Peikon isän jonka olen nähnyt vain kerran aiemmin kun nukuttiin sen luona silloin kaksi vuotta sitten karkumatkallani. me katsottiin yhdessä Amelie kuten mun ja Peikon oli tarkoitus silloin joskus. se oli kaunis muttei herättänyt minussa mitään. vierailin neljän kulkijankin luona, niitä oli kiva ja vaikea nähdä.

 nyt koko reissu on vain haalea väritön tahra jossain muistin onkaloissa.

odotan vain milloin voin taas lähteä