luin oranssin kirjan surusta, se sanoi miten olisi pitänyt reagoida eli miten en reagoinut, lukuunottamatta alun epäuskoa jossa kai edelleen elän. oikeastaan minusta tuntuu etten tiedä yhtään mitä ajattelen syvemmistä asioista, olen sisällä niin hiljaa etten kuule
ja se kirja kasvoi epäuskosta hyväksymiseen, se sanoi älä itke menetettyjä päiviä vaan rakasta sitä mitä oli. enkä ihan osaa ajatella niin, kaikki mitä ei tehty kaikki mitä olisi voinut ja että korjaisi väärät sanat oikeiksi
muistan kun se sanoi: mä haluan olla yhtä tunteeton ku sä. se oli liittynyt mukaan mun karkumatkaan koska sen perhe oli uskollisesti ollut inhottava, istuttiin turkulaisessa pizzeriassa yö koska ei ollut kattoa, se tunsi jo pysäyttävää sääliä ja lähti aamujunalla takaisin ja jätti minut autiolle kadulle. se ei ollut tunteeton kuten minä, se ei oikeasti pystynyt lähtemään
paitsi sitten myöhemmin. en tiedä mitä siellä tapahtui mutta melkein nauran niille
onneksi apeus ja väkivalta ei enää syö minua vaikkei tunteita olekaan edelleenkään, se ei ollut kaunista
ehkä joskus on
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
olet kaunis